Seuraavassa on kertomus AAKL:n alkuvaiheista ja jäsenistä, jotka ovat uhranneet työ- ja vapaa-aikaansa hyväksemme. Liitto on on matkan varrella kehittänyt selkeät pelisäännöt ja toimintamallit autokorjaamoalalla toimiville pienille ja keskisuurille yksityisille yrittäjille. Liiton taustajoukkojen epäitsekäs toiminta on tuonut alalle arvostusta, josta jäsenemme ja kentällä vaikuttavat riippumattomat autokorjaamot pääsevät tänään nauttimaan.
Olen tehnyt tämän yhteenvedon tekemieni AAKL:n varhaisimpien puheen- ja toiminnanjohtajien haastattelujen pohjalta. Mukana muisteluissa olivat Matti Mäkelä, Rauni Salmela, Erik Hellberg ja Pekka Kaarilahti.

Ennen Autoalan ja Korjaamomoiden Liittoa (AAKL) pieni autokorjaamoyrittäjien joukko oli vuonna 1974 perustanut Pienteollisuuden Keskusliiton (PTK) jäsenjärjestön Pienteollisuuden Yleisen Ryhmän (PYR) sisälle oman Autokorjaamojaoston. Tällä oli tarkoituksena hakea oikeuksia ja koulutusta sekä pääsyä tehokkaammin vaikuttamaan alansa asioihin valtakunnan päättäjien ja viranomaisten parissa.
Tässä muodossa edettiin aina vuoteen 1977, kun korjaamoyrittäjä Matti Mäkelä sai herätyksen aktivoida autokorjaamoyrittäjiä järjestäytymään tehokkaammin, sillä erityisesti pienten yrittäjien järjestäytymisaste oli vaatimatonta luokkaa, joten yhteinen edunvalvonta kärsi.
1980-lukua lähestyttyessä toiminta oli saanut niin paljon puhtia, että järjestäydyttiin 1978 omaksi toimialaliitoksi, Autoalan ja Korjaamoiden liitto ry:ksi, joka jäi Pienteollisuuden Keskusliiton PTK:n jäsenjärjestöksi. Tällä järjestelyllä toiminta vireytyi entisestään. Puheenjohtajaksi valittiin palavasieluinen autopeltiseppä Martti Teittinen. ”Alkupääomaksi” PYR:stä uuteen liittoon innokkaasti siirtyneitä jäseniä oli perustamisen aikoihin noin 50.

Järjestäytymistä kiihdytti liikkeellä olevat huhut korjaamoyrittäjien asemaa heikentävistä suunnitelmista.
Huhut osoittautuivatkin tosiksi, sillä muutamat rankat pienyrittäjien toimeentuloa hankaloittavat ehdotukset ja toimenpiteet valtiovallan, suurten alan toimijoiden, ja mikä hämmästyttävintä AKL:n taholta olivat todella tekeillä. Nämä kuullostivat vapaassa maassa käsittämättömiltä. Karkeimpina esimerkkeinä näistä aikeista olivat:
Autoalan Keskusliiton AKL:n, mukana Autotuojat ry ja Vakuutusyhtiöiden autokorjaustoimikunta VAT ajoivat voimakkaasti asiaa, että koko autokorjaamoala olisi luvanvaraistettava. Veturiksi oli valjastettu AKL:n tekninenjohtaja, autoalalla arvostettu Leo R. Laine.
AKL ja VAT olivat myös tehneet puitesopimuksen 1978, jossa todetaan yksiselitteisesti, että vakuutusyhtiöiden toimesta kolarikorjaukset osoitetaan sopijapuolten korjaamoille. Hämmästyttävää sinänsä, koska liikennevakuutuslain perusteella auton omistaja määrää kuka korjaa auton, kaskossa vain on toisin.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun korjaamooja alettiin painostaa. MTK sai vuonna 1974 rajun riitatilanteen aikaan vaatimalla autojen, traktorien ja leikkuupuimurien huolto- ja korjaamomaksut hintavalvontalain piiriin. Kaikista hinnoitteluun vaikuttavista tekijöistä, erilaisista tuntiveloitus ym. korotuksista, korjaamon tulisi tehdä elinkeinohallitukselle ilmoitus.
Mukana silloinkin oli AKL. Se oli järjestönä vahvoilla, sillä yhdistys pystyi tekemään järjestökohtaisen ilmoituksen yksittäisen sooloilun sijaan.

Tilanne sai muutamat aktiivisimmat yrittäjät kiihtymään tositoimiin etujamme puolustamaan. Sotatorvea soittelivat maan tunnetuimpiin kuuluneet vauriokorjaamoyrittäjät, perustetun AAKL:n nokkamiehet Martti Teittinen ja Matti Mäkelä. Mestarit kävivät yhdessä rintamassa puolustamaan yrittäjien itsenäisyyttä.
Nyt olikin sitten kaikki ”kapinan” ainekset koossa, kuten alalla yleisesti todettiin.
Korjaamoväki alkoi lobbata oikeuksiensa puolesta jopa ministeritasolla. Mestaripeltiseppä Martti Teittinen toimi kokemukseensa nojaten äänitorvena.
Martti Teittinen, riihimäkinen Jaakko Jukka, Kalevi Haapanen Kaarinasta ja Seppo Rautaheimo Haminasta kävivät silloisen liikenneministeri Veikko Saarron pakeilla 7.11.1978. He jättivät vakavasävyisen vetoomuksen, jossa vastustettiin perustellusti autokorjaamoalan luvanvaraisuuteen hakua. Luvanvaraisuus olisi vaarantanut siinä muodossa monen pienyrittäjän toiminnan jatkamisen.
Tästä vastarintaliikkeestä media sai hyvän aiheen revitellä isoja otsikoita, joihin puheenjohtaja Teittinen antoi korjaamoalan puolesta tulikivenkatkuisia lausuntoja.
– Liitto jatkoi pontevasti taistelua epäkohtien korjaamiseksi ja aloitti kentän informoinnin ja koulutuksen ensimmäisen puheenjohtajansa Martti Teittisen räväköin ottein, muistelee Liiton toinen puheenjohtaja Matti Mäkelä myöhemmin.
– AAKL:n kantelut AKL/VAT-kartellista johtivat meille myönteiseen tulokseen, kilpailuvirasto purki sopimuksen.
Myös korjaamoiden luvanvaraisuuskysymys kutistui lopulta vain raskaan kaluston jarrujärjestelmien, ajopiirturien ja renkaiden pinnoituksien piiriin.
– Olen todella iloinen, kun pystyimme Martin kanssa saamaan liikkeelle Liittomme joukot täysillä asiaamme ajamaan. Se oli rankaa aikaa, kun töitäkin piti tehdä, muisteli 10 000 autoa maalannut Matti.
Matti on tuonut vielä panoksensa rivijäsenenä myöhäisempinä vuosina Liiton hyödyksi. Hän toimi yhteispohjoismaisen CAPAS-järjestelmän pilottikorjaamona Suomessa kaksi vuotta ennen sen käyttöönottoa vakuutusyhtiöissä.
Hyödyllistä on ollut myös hänen edustaminen kuluttajavalituslautakunnassa (nyk. kuluttajariitalautakunta) kahdeksan vuoden ajan. Matin jälkeen ”tontin” peri heinolalainen kolarikorjaamoyrittäjä Marjatta Vaten.

Korjaamoyrittäjä Rauni Salmela Hartolasta vaihtoi ”vahtia” Matti Mäkelän kanssa. Hänet valittiin AAKL:n puheenjohtajaksi kesällä 1980. Yhteistä linjaa pidettiin edelleen yllä yrittäjien etujen vaalinnassa. Maltillisesti ja diplomaattisesti toiminut Salmela toi puheenjohtajavuosiensa varrella Liitolle laajapohjaista arvostusta
– AAKL kehittyi nopeasti huomattavaksi järjestöksi riippumattomien korjaamoiden edunvalvojana. Aktiivinen osallistuminen eri elimiin ja mediaan antoi näkyvyyttä sekin. AAKL:n kantelu Autoalan Keskusliiton AKL:n, Autotuojien ja Vakuutusyhtiöiden autokorjaustoimikunnan VAT:in keskinäisestä sopimuksesta aiheutti silloin melkoisen “sodan” mediassa ja muuallakin. Kauppalehti kirjoitti 14.7.80, että vakuutusyhtiöt eivät saa suosia vain määrättyjä peltikorjaamoita ja näin oli 1978 solmitulta kartellisopimukselta pohja pois.
– AAKL:n tarpeellisuutta ja toimintaa on hyvä tutkiskella sen työn tuloksista. Autokorjaamoiden luvanvaraistumisuhka oli oikeastaan se suurin voima järjestön syntymiseksi. Vuonna 1978 vapaat, pienet yrittäjävetoiset korjaamot pelkäsivät aiheellisesti, etteivät he pärjäisi siinä kisassa, jos vain rahalla ja hienoilla ulkoisilla puitteilla voidaan saada oikeus alalla toimimiseen. Syntyi suuri pelko, että ns. “palatsikorjaamoiden” valta olisi vain kasvanut, eikä ammattitaito ja palveluhalu enää ratkaisisi yritysten välisessä kilpailussa. Pienkorjaamot pelkäsivät myös uusien vaatimusten tuomia suuria investointeja, joihin heillä ei ainakaan nopeassa tahdissa olisi silloin ollut mahdollisuuksia. Kuluttajille se olisi saattanut merkitä sitä, ettei etenkin haja-asutusalueille olisi jäänyt riittävästi korjaamopalveluita.
– Yrittäjät, jotka tekivät ahkerasti työtä yritystensä toiminnan turvaamiseksi olivat ehdottomasti vapaan, ammattitaitoon ja palvelun laatuun perustuvan kilpailun kannattajia. Näin AAKL on ollut edelläkävijänä tässä asiassa. Onhan vapaa kilpailu kantavana voimana nyky-yhteiskunnassa ja erilaiset kartellit on pyritty purkamaan. Vapaa kiIpaiIu on rehdin yritystoiminnan edistäjä ja tuki. Yhteenvetona yleinen edunvalvonta, tiedottaminen ja koulutuksen järjestäminen ovat olleet avainasioita liiton työssä. Erityisasioiden hoidossa taas eri jaostojen tieto on ensiarvoisen tärkeää. Lisäksi mitä kauempana pääkaupunkiseudulta yritykset ovat, sitä merkittävämmäksi tulee myös yritysten alueellinen vuorovaikutus. Se organisoituneena tukee sekä alueen yrittäjiä että koko järjestöä. AAKL kehittyi nopeasti huomattavaksi järjestöksi riippumattomien korjaamoiden edunvalvojana. Aktiivinen osallistuminen eri elimiin ja mediaan antoi näkyvyyttä sekin.

– Perustellusti voidaan sanoa, että AAKL:n työ on jonkinlainen menestystarina monesta syystä. Liitto on tarvinnut ns. moottoreikseen ennen kaikkea osaavia, kehityskykyisiä sekä aktiiveja korjaamoyrittäjiä, joita ilman ei menestystä olisi tullut. He ovat uskoneet itseensä ja mahdollisuuksiinsa ja luoneet järjestövoiman pohjan.
Vilpittömin mielin he ovat olleet tukemassa yhteisiä ponnistuksia niin, että ammattitaito, rehellinen kilpailu ja hyvä asiakaspalvelu on saatu nostettua arvoon arvaamattomaan menestyksen takeeksi. Ihme on, ellei näillä arvoilla edelleen menestytä. On ollut onni, että jäsenistöstä on aina löytynyt henkilöitä, jotka ovat olleet halukkaita sitoutumaan suurella panoksella tähän talkootyöhön. Puheenjohtajat, hallituksen jäsenet, jaostojen, alueyhdistysten ym. ryhmien vetäjät ja luottamusmiehet ja -naiset ovat ratkaisevasti vaikuttaneet tuloksiin, mistä kaikki ovat hyötyneet. AAKL on nopeasti löytänyt myös hyviä yhteistyökumppaneita, jotka arvostavat jäseniämme ja joita Liitto jäsenineen arvostaa. Myös lähipiirissämme on ollut unohtumattomia osaajia, jakaa Raimo kehuja joka suuntaan.
Mainitsen seuraavassa vain muutaman:
– AAKL:n kuten kaikkien järjestöjen työ perustuu jäsenistön joukosta valittujen luottamushenkilöiden varaan. Välttämätöntä on myös olla palkattua voimaa toiminnanjohtajina ja sihteereinä. Voidaan sanoa, että järjestöllä on ollut onnea saada ammattitaitoisia ja ahkeria tekijöitä eri tehtäviin, mikä ei aina ole helppoa tai itsestään selvää. Palkatuista järjestösihteeri Merja Grönbergin työpanos järjestössämme on ollut mittava. Hän on ollut pitkäaikainen toimihenkilö ja ehtinyt työskennellä lähes kaikkien puheenjohtajien ja toiminnanjohtajien kanssa. On varmaa, että ne tehtävät, mitkä jäävät Merjan vastuulle ja hoitoon, tulevat myös tehtyä. Hänen kokemuksensa järjestötyöstä oli muutenkin laaja.
Ensimmäinen puheenjohtaja Martti Teittinen oli peloton ja turhan särmikäs sanoissaan korjaamoyrittäjien oikeuksia puolustaessaan. Valitettavasti vain oikealla asialla olleen Teittisen uho kasvoi lopulta ylitse monien tahojen sietokynnyksen. Jopa oma väkikin joutui hillitsemään sotapolulle lähtenyttä ”päällikköään”, joka oli suhteidensa kautta saanut mukaan taistelukentälle myös lehdistön. Lopulta kunniapuheenjohtajaksi nimitettynä hän siirtyi taka-alalle Liiton toiminnasta. Mutta paljon hän ehti saada hyvää aikaan.
Jaakko Jukka oli järjestön ensimmäinen toiminnanjohtaja, joka nimitettiin 1.10.1980. Jaakko kun oli autokorjaamoyrittäjä, hänen oli helppo tulla toimeen ammattiveljiensä kanssa. Kun hän liikkui maakunnassa ympäri Suomea omatekoisella URKKI-autoillaan, hän pääsi yrityksissä helposti keskusteluihin niin alan ongelmista kuin AAKL:n mahdollisuuksista niitä vähentää. Matkojen tarkoitus oli hankkia uusia jäseniä. Vuonna 1980 Jaakon maakuntamatkojen tulos oli 164 uutta jäsentä. Tämä on ennätys järjestössämme, mikä tulee säilymään pitkään. Jukka on henkilö, joka mahdollisti itsenäisen toimialaliiton AAKL:n perustamisen. Hän luopui tehtävästä terveydellisistä syistä 17.9.81.
Toivo Ehn oli uranuurtaja ja vahva vaikuttaja AAKL:n toiminnassa. Topi oli tahdinnäyttäjä, kun opettelimme järjestöelämän aakkosia. Hän oli PTK:n järjestöpäällikkö ja hoiti mm. PYR:n toiminnanjohtajan tehtävää. Ja kun jaosto toimi alkuun PYR:n sisällä, Topi hoiti myös sen asiat ja myös vahvasti vaikutti jaoston syntyyn. Topi toimi myös AAKL:n toiminnanjohtajana aina kevääseen 1986.
Se oli hänelle ja vaimolleen mieluista toimintaa, sillä Eila Ehn avusti Topia mm. postituksissa ja jäsenrekisteriasioissa. Voidaan sanoa, että Topin johdolla AAKL kulki alusta asti vuoden -86 toukokuuhun, jolloin Raimo Kolu valittiin toiminnanjohtajaksi ja liitto muutti takaisin PTK:n tiloihin Kansakoulukadulle.
AAKL:n jäsenten hyväksi Raimo uhrasi uskomattomattoman paljon energiaa ja pani usein ”päänsä pölkylle” kuvia kunnioittamatta. Päättävien virkamiesten toimia hän piti suurena teatterina, jossa piti vastata samalla mitalla, jos tuloksia halusi.
Eräänä monen kädenväännön tuloksena hän sai aikaan mm. alan oppisopimusjärjestelmän tukiaisineen. Tämä oli päättäjille aluksi aivan kummajainen. AKL:kin alkoi ymmärtämään hyvän päälle vasta Harri Nykäsen syvennyttyä kunnolla hankkeeseen. Tästä Raimo antaa tunnustuksen Nykäselle.

Vaikein selvitystehtävä Raimolle oli 1990-luvulla syntynyt eläkekassasotku, jonka puolesta hänkin aluksi hyväuskoisena puhui PTK:n jäsenjärjestöille.
Vammalan seudun eläkekassa oli lähtenyt houkuttemaan PTK/PYR:n jäsenten TEL- ja YEL-maksuja kassaansa jopa yli 10 prosenttia pienemmillä maksuilla kevyen orgatisaationsa ansiosta.
Kaikki hyvin aikansa, korjaamot olivat tyytyväisiä ylimääräisestä ”bonuksesta”, kunnes alkoi selvitä leväperäistä eläkemaksujen ”takaisinlainausta” kassan toimitusjohtajalle. Maksujen takaisinsaantia ei saatu käyntiin, ja pian havaittiin kassan olevan konkurssikypsä. Ja kassan jäseninä olleet korjaamoyrittäjät joutuivat konnien puolesta maksumiehiksi mm. liian vähän perittyjen maksujen vuoksi.
Kassan johto sai rikossyytteen ja tilintarkastajat erosivat. Koko pakka oli aivan sekaisin. Nyt astui Raimo Kolu kehään, ja alkoi systemaattisen asioiden selvityksen useamman PTK:n lakimiehen avulla. Paperipinot kasvoivat, mutta lopulta oikeus voitti. Runsaan vuoden kuluttua korjaamoille alkoi perittyjen maksujen palautukset.
Tämä oli yksi Raimon uroteoista. Raimo Kolu jäi eläkkeelle 1.12.98.

Erik Hellberg: – Mielenkiintoni AAKL:a kohtaan alkoi kasvaa 1989, kun Rauni Salmelalle haettiin seuraajaa. Vuosikokouksessa Raimo Kolun ja Toivo Ehnin onnistui puhua minut aluksi AAKL:n varapuheenjohtajaksi. Ja 1990 minusta alettiin leipoa AAKL:n puheenjohtajaa. Näihin tehtäviin ei siihen aikaan ollut suurempaa tunkua. Toisaalta se kiinnosti toisaalta hirvitti, olihan se melkoinen haaste astua niinkin suuriin saappaisiin, joissa Matti Mäkelä ja Rauni Salmela olivat puheenjohtajakausillaan kulkeneet.
– Syksyn kokouksessa tapahtui sitten lopullinen valinta puheenjohtajaksi. Lähtökohta oli vauhdikas, autokaupassa elettiin huippuvuosia, ja tämä heijastui tietysti autokorjaamoihinkin. Edellisten puheenjohtajien tavoin ei enää tarvinnut tapella liiton olemassaolosta. Sopimukset ja yhteistyökuviot olivat kohtalaisessa kunnossa eri tahojen kanssa. AKL:n ja vakuutusyhtiöiden kanssa suhteet olivat normalisoituneet, nyt keskusteltiin järkevistä asioista. Parin toimintavuoden jälkeen sairaaksi pullistuneen talouskuplan puhkeaminen pani autoalankin polvilleen. Autokaupan myynti putosi alle kolmannekseen, ja alan kauppiaiden parissa kävi kato. Yli puolet autokauppiaista lopetti erilaisten taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Korjaamopuolella hätä ei ollut niin suuri, taloutta järkiperäistettiin ja vöitä kiristettiin. Liittoa se kirpaisi aivan pienten yritysten jättämällä jäsenmaksunsa maksamatta, tai eroamalla. Keskimäärin korjaamot kuitenkin selvisivät suuremmitta notkahduksitta – selviöhän oli, että autojen piti olla kunnossa ja kulkea, oli lama tai ei.

– Nyt olivat vuorossa uudet haasteet. Mukaan liiton toimintaan tuli lisääntyvä pohjoismainen, ja jatkossa laajempi kansainvälinen toiminta. Minulla oli hyvät suhteet varsinkin ruotsalaisiin ja norjalaisiin järjestöihin. Niiden kanssa vaihdettiin kokemuksia, ja etsittiin uusia toimintamalleja. Puolessa välissä vuosikymmentä perustettiin itsenäisten autokorjaamoiden eurooppalainen kattojärjestö EASRA ajamaan yhteisiä asioita ja lobbaamaan eduista mm. Brysselin suuntaan. Suurimpana jäsenjärjestönä siellä on ranskalainen FNA, yrittäjävetoisten korjaamoiden yhteenliittymä. Etuna tästä meille oli oman edunvalvonnan tarpeiden viestittäminen ja tietojen vaihto suuremmalla taustatuella EU:n kanssa. Edellä mainituista ja muutamasta muusta ulkomaisesta kontaktista AAKL:lla on kiittäminen Heikki Mäkeä, joka tutustutti minut laajaan kansainväiseen verkostoonsa. Näin pääsimme sisälle ”isojen poikien” temmellyskentälle.
Näissä ympyröissä vierähti puheenjohtajana vuodet 1991–1996. Se oli kokonaisuudessaan mielenkiintoista aikaa. Syventymistä ja päättäväisyyttä vaati monet asiat. Keskeisin tavoite oli 2008 autoalan ryhmäpoikkeusasetuksen jatkaminen ja osallistuminen sitä tukevaan ”right to repair -Autosi huolto – sinun valintasi” -kampanjaan.
– Luopuminen tehtävästä tuli ajankohtaiseksi oman yrityksen ja perheen vaatiessa enemmän osallistumista. Vahdinvaihto sujui helposti, kun lupasin Pekka Kaarilahdelle jäädä varapuheenjohtajaksi ja auttaa häntä mm. kansainvälisissä toiminnoissa.
– Myöhemmin varapuheenjohtajana huomasin heittäytyneeni täysillä Liiton mieheksi. Osallistuin kaikiin autoalan seminaareihin ja eri järjestöjen tilaisuuksiin. Rakentelin useimpiin alan näyttelyihin ja messuille oman osastomme, jossa jaoin informaatiota liitostamme. Talousasioissa autoin toimistossa rutiineja hoitavaa Merja Grönbergiä. Innostuin myös kohentamaan lehtemme talouden kuntoon, ja kehittämällä siihen toimivan ilmoitusmyynnin. Lehtemme yleisilmekin parani vuosien myötä. Yhteistyökumppanimme tarvitsivat tämän tapaisen tiedotus- ja ilmoitusforumin.

Mikä AAKL:n toiminnassa veti korjaamoyrittäjä Pekka Kaarilahden mukaan joukkoon?
– Tämä juontaa jo aika pitkälle taaksepäin, 1960-luvulle, kun turkulaiset riippumattomat korjaamoyrittäjät päättivät tehostaa yhteistyötään ja kanssakäymistään. Niinpä muutamat aktiivisimmat, mukana isäni, Erik Hellbergin isä ja setä, saivat aikaan puhuttuja ajatuksia toteuttamaan Varsinais-Suomen korjaamot ry:n. Yhdistyksessämme oli pian jo 60 alan jäsentä. Tämähän tietysti kiinnosti suunnattomasti kiivaasti oikeuksiaan puolustavaa, pian toimintansa alkavaa AAKL:a.
Tästä Pekan kertomasta voi todeta, että turkulaisia voi pitää riippumattoman korjaamotoiminnan järjestäytymisen edelläkävijöinä ja osoittaneen harvinaista yhteen hiileen puhaltamisen vaikeaa taitoa.
– Eikä aikaakaan, kun meidän puheenjohtajamme, visionäärin kykyjä omaavan korjaamoyrittäjä Pentti Lehtosen ja AAKL:n Topi Ehnin ja puheenjohtaja Martti Teittisen kanssa käytyjen neuvottelujen tuloksena näimme AAKL:n tarjoavan lisäarvoa toimillemme. Niinpä sitten seuraavassa kokouksessamme päätimme liittyä AAKL:oon, jossa saisimme äänemme tehokkaammin kuuluville.
Siihen aikaan riippumattomien korjaamoiden olemassaololle oli monenlaisia uhkakuvia ja toiminnan rajoituksia. Vastaavasti oli toimittu myös Pohjois-Savossa, jossa jäähdytinkorjaamoa Siilinjärvellä ja Kuopiossa pitänyt Mauri Lindqvist oli koonnut yhteen puolisensataa korjaamoyrittäjää Pienteollisuuden Keskusliiton PTK:n Kuopion alueyhdistyksen aikoina. Tämän porukan hän toi tullessaan liittyessään AAKL:ään. Maurin oli puolestaan AAKL:n toimintaan mukaan Savonmailla erikoisella URKKI-autollaan liikkunut Jaakko Jukka.
Näin muisteli AKKL:oon mukaantuloaan Pekka Kaarilahti. Puheenjohtajaksi Erik Hellbergin jälkeen Pekka värvättiin vuonna 1997. Tärkeinä ansioina pidettiin hänen aktiivista osallistumista hallitustyöskentelyyn Liiton perustamisesta saakka.
Pekka Kaarilahtea ei saa ottamaan yhtään sulkaa hattuunsa AAKL:n toimista, vaikka hänen eleetön panoksensa liiton toiminnassa on ollut merkittävä. Hän kääntää vastaukset kaikkiin kysymyksiin puheenjohtajakautensa aikaansaannoksista toimikuntien, hallitusten ja toiminnanjohtajien ansioksi, tiimityöskentelyn tuloksiksi.
– Olen seurannut aktiivijäsenenä ja hallituksissa kaikkien puheen- ja toiminnanjohtajien aikakaudet ja koen AAKL:n alkuaikojen värikkäät, jopa vaikeatkin ajat jäsenten etujen kannalta tärkeiksi. Kaikki aikakaudet ovat pönkittäneet itsenäistä yrittäjyyttä ja ammattitaidon arvostusta, jota pienten korjaamoiden osalta arvosteltiin ankarasti. Toimintamalli on usein erilainen pienellä riippumattomalla yrityksellä, vaikka osaamista on, kuin suuremmalla tai merkkiorganisaatiokorjaamolla. Käsiemme taidon itsenäisenä säilymisestä meidän on huolehdittava.
Asiat on hoidettava liikoja reuhaamatta ja eri tahojen tunteita kuumentamatta. Näin meillä on toimittukin aivan alkuaikoja lukuunottamatta – ”maltti on valttia” yhdistystoiminnassakin.

– Lähestymistä Autoalan Keskusliiton kanssa pidän tärkeimpänä asiana, jossa olen saanut olla mukana. Meillä AAKL:ssä alkoi olla sellainen tilanne, että yksinään toimivat yrittäjät eivät enää olleet suurin jäsenryhmä, ja kun alkaa työllistää väkeä, niin henkilökunnan kasvun mukana työsuhdeasiat tulevat tärkeiksi ja oikein hoidetuiksi. Sitä taustaa vasten aloimme 1990-luvun lopulla ajattelemaan, että tarvitsimme AKL:n tarjoamia työmarkkinapalveluja. Aloitimme neuvottelut jo meitä aikaisemmin kosiskelleiden Harri Nykäsen ja Matti Pörhön kanssa.
Kartoitimme taloudelliset resurssimme ja ehdot, jotka AKL jäsenmaksun osalta asetti. Saimme summan sovitettua talousarvioomme, ja päätimme aloittaa tiiviimmän yhteistyön AKL:n kanssa jäsenjärjestönä. Aluksi tämä hieman aiheutti keskusteluja, varsinkin vanhempien jäsenten parissa, jotka vielä hyvin muistavat menneet kärhämät liittojen välillä. Mutta olen sitä mieltä, kun nyt alalla uudet tuulet puhaltavat, solmittu yhteistyösopimus on eduksi molemmille osapuolille. Tämä on ymmärretty varmasti myös AKL:ssä, joka sopimusneuvotteluissa esiintyi varsin myönteisesti saadessaan työmarkkinoille entistä laajemmille joukoille yhtenäisemmät pelisäännöt.
Jonkin verran jäseniämme oli ollut jo aikaisemmin myös AKL:n jäseninä.
AKL:n jäsenenä saimme entistä paremmin tietoa siitä mitä koko maassa autoalalla tapahtuu.

Puheenjohtajina Pekka Kaarilahden jälkeen olivat Erik Hellberg uudelleen ja häntä seurasi Lauri Halminen sekä Halmisen jälkeen nykyinen puheenjohtaja Taneli Hakkarainen. Toiminnanjohtajina myöhempinä vuosina ovat olleet Erkki Maasalo ja Veli-Jussi Niemi sekä Kari Rohkea.